Patsas sijaitsee Kukkulan talon viereisellä terveyskeskuksen tontilla.  

 

KOSKET

Kun tervakukka punertaa törmän rinteellä, on etäisen pohjolan lyhyt kesä ennättänyt sydänviikkoihinsa.

Nyt se aika on juuri tullut. Törmällä punertaa.

Tyttönen istuu maassa tervakukkien punaisten pälvien keskellä. Tänne  asti hän on kahlannut heinikossa ruukin luota kotipihalta lähdettyään. Hän on noukkinut muutamia kukkia käsiinsä ja istuu nyt pientareella niitä sormeillen.

Hän katsahtaa koskeen ja sitten alajuoksun puolelle, jossa vesirattaat pyörivät ja savu nousee ruukin korkeasta piipusta mustana nauhana pilvettömälle taivaalle.

Sitten tyttö syventyy tutkimaan ja sormeilemaan tervakukkakimppuaan. Mitä nähnee, mitä miettinee tyttönen, raitahame, paljasjalka...

Koko törmä on punaisenaan tervakukkaa. Muut kedon kaunistajat käyvät mitättömiksi sen punaisten teriöiden rinnalla. Eivät ne toiset saa itsestään kehkeytymään tuollaista värin ylenpalttisuutta.

Villi, tummanpunainen tervakukka – se aivan kuin tahtoisi ilmaista, että saattaa napapiirin äärilläkin sydänveri läikähtää, kummusta esille outo tunne, hulmahtaa tulipatsaaksi salassa kytenyt ajatus.

Sellaista voisi aikuinen ajatella tervakukkaa katsoessaan. Tyttösen mieltä kiehtoo vain kukan terälehtien väri, silmän ilo.

Tyttö on tumma, mustasilmä – harvoin noin tummaa tapaa pohjolan vaaleiden lasten joukossa. Hänen kulonmusta tukkansa ulottuu valtoimenaan niskaan ja olkapäille.

Tyttö laskeutuu rinnettä alas kosken partaalle. Siellä on laakea rantakivi, jolle hän istahtaa ja vetää jalkansa siniraidakkaan hameensa suojaan.

Aivan tytön istumakiveä nuoleskellen vilistää sisäjärvien kirkas vesi vaahtopenkereinä etäistä merta kohti. Oulujärvessä aikansa lepäilleet Kainuun salojärvien vedet ovat tasaisesti lainehtien


 


siirtyneet yhä lännemmäksi ja vihdoin ahtautuneet Vaalankurkkuun, jonka pohjukasta alkaa vuolas meno Oulujokea pitkin alaspäin. Vaalanlahdessa meno hetkeksi tyyntyy, mutta sitten imaisee Kauvonniska uuteen vauhtiin – ja tuossa käy nyt veden kiito tyttösen silmien edessä.

Siinä kohisee Kortekauko ja mahtava Niskakosken kumea jyminä kuuluu kauempaa.

Tyttö ojentautuu pitkäkseen kivelle. Hänen kulmikas ja hontelo vartalonsa raukenee kiven lämmintä pintaa vasten.

Hän kuuntelee kotikosken kohinaa. Siinä on jotain salamyhkäistä, tuossa pauhussa ja kohussa. Kun vielä on aivan yksin kimaltelevien vaahtopengermien äärellä...

Tyttönen katsoo mietteissään pilvenhahtuvaa taivaalla. Hänen silmänsä eivät näytä rävähtävänkään ja hän puree mietteissään alahuultaan.

Yhtäkkiä hän liikahtaa säpsähtäen ja käännähtää kupeelleen kosken puolelle. Hän kurkottaa päätään kiven reunan yli ja tuijottaa veteen kuin näkisi sen vaahtopeitteen alta muutakin kuin vain vettä, kuin näkisi siellä häiveitä, liikahduksia ja muuta elämän merkkiä.

Kosken pärskeet lennättävät pieniä pisaroita sumuna ilmaan. Pisaraisia takertuu tytön poskille valahtaneeseen mustaan tukkaan. Ne kimaltelevat hänen hiuksissaan kuin hiilikiteet kulon polttamassa männyn kaarnassa. Kun tyttö tuntee pisarain kylmän kosteuden hiuksissaan ja kasvoillaan, hän pyyhkäisee niitä pois kämmenellään. Kesken pyyhkimisen hänen kätensä valahtaa kuitenkin alas.

Hän katsoo ja kuuntelee. Mitä ihmettä...?

Koski laulaa!

Vetehiset ja Vellamon neidotko ne sillä todellakin...? Hän on kuulevinaan syvää hyräilyä urkuäänin ja  sen yllä väreilee vieno tuutulaulu. Sitten helähtää uneksiva sävelkulku, sellainen, minkä pikkutyttö voi kuvitella lähtevän enkelin harpusta.

Tyttö kapsahtaa istualleen. Jopa nyt...

Isa Aspin patsas
Kuvanveistäjä:
Niilo Rikula
Kuva: Puolanka-lehti
 
Etusivu
Seura ry
Seuratapahtumat
Aspin suku
Historiaa
Isan runo - Aallon kehtolaulu
J. Terenttilän kirja - Rauhaton ja vaahtopää
Ote J. Terenttilän kirjasta - Rauhaton ja vaahtopää
 
 
     
Sivun alkuun

 

 
Päivitetty - 22.03.2009
Editoija
Ote Jaakko Terenttilän kirjan ensimmäisestä luvusta.